Tää teksti on osittain kopioitu tuolta mun toisesta blogistani mutta lisään hieman näkökulmia ja pohdiskelua.
Mun on pidempään pitänyt kirjoittaa..... mutta aihe on aina vaan puuttunut.
Tyhjää, sitä mun elämä tuntuu nykyään olevan, pimeyttä, avaruutta, painottomuutta....Merkitys tuntuu vaan taas kadonneen ja tunnen olevani taas kuplan sisällä.
Mitä mielenkiintoista mä voin sanoa elämästäni, teen kuitenkin pääasiassa ihan niitä samoja juttuja kuin kuka tahansa muukin ja ei siinä kai ole mitään mielenkiintoista että kerron miten join teetä ja söin valkosuklaakeksejä?
Vai onko? Jotenkin tuntuu sille että kaikki mitä jollain tapaa vammainen tekee niin on "inspiroivaa", siis anteeks täh?!
Nyt joku viisaampi selittääköön tämän.
Mä luen useita englanninkielisiä blogeja joitten kirjoittaja on jollain tapaa näkkäri tai muulla tapaa näkyvästi vammainen ja joka kerran tulee esiin tuo sama asia, jossain joku sanoo "You're so INSPIRATIONAL!!"
Mä en rehellisesti tajua, onko siinä edelleen "näkeväisten" (engl. sightling) mielestä jotain niin hemmetin outoa että me sokot ja muutkin vammaiset pärjätään elämässä 90% ajasta täysin omilla neuvoillamme?
Musta ja aika monen muunkaan mielestä siinä ei ole mitään outoa että ollaan itsenäisiä ja osataan asioita, sen pitäs olla olettamus mutta ei...
"Tarviitko apua?" Joskus joo mutta useimmiten en.
Se milloin tarvitsen apua on mulle itselleni aika selvää ja osaan kyllä silloin pyytää sitä, mutta aivan hemmetin mahtavaa on että tulet kohteliaasti kysymään että haluatko että autan, ihan hienoa juu ja sitä arvostan.
Se mitä EN helvettivie arvosta on että tulet hiljaa taakseni ja aiheutat suunnilleen sydärin koskettamalla varoittamatta ja käytät vieläpä KOVAA ÄÄNTÄ !!! Näitä sattunut muutama ja vastauksena on mun suunnalta kyllä puhinaa ja hampaitten välistä "en tarvii apuas, kiitos vaan...."
Ja eikö ole sanomattakin selvää että toiseen ihmiseen ei tartuta tai edes kosketa ilman lupaa ja aleta raahaamaan jonnekin (tämä ei koske virkaansa suorittavia vartijoita ja poliiseja.....) Tajuan, tarkoitus on hyvä mutta varsinkin sokealle se kokemus on perkeleellisen pelottava koska ei voi olla varma mistä on kyse ja minne tässä ollaan menossa. Vaikka sanot "mä vien sut tonne ovelle..." öööö no... kiitos mutta en ollu menossa SILLE ovelle.... Onko tässä kyse jostain "laupias samarialainen" ilmiöstä että autetaan jotta itselle tulisi hyvä olo vai mikä?
Mä itse olen aika jääräpäinen ihminen ja koetan selvitä mahdollisiimman pitkään omillani ja avun pyytäminen on aina ollut vaikeaa, hankala sanoa se "hei, mä en oikeest selvii nyt, tarviis oikeest apua..." Ei sen pitäs olla mikään heikkouden merkki että ei selviä tai jaksa tai ei vain osaa. Jokainen meistä tarvitsee apua joskus jossain.
